Monien elämäntilanne kuten perhe estää työnteon vähentämisen. Olen tästä kanssasi aivan samaa mieltä. Sen vuoksi en kirjassa muuta väitäkään.

“…Statustavaroiden sijaan palkka kannattaa sijoittaa aikaan ja kokemuksiin.

Osta itsellesi vapaa-aikaa, eli tee vähemmän töitä, ja vietä enemmän aikaa perheen ja ystävien parissa. Asu lähellä työpaikkaasi, jolloin työmatkat eivät vie aikaasi.

Ellet kykene muokkaamaan duunistasi työtä, vaan se on vain keino ansaita rahaa, harkitse työajan lyhentämistä, mikäli elämäntilanteesi sen sallii.

Rajoita työaikasi alemmalle kulutustasolle. Nauti lisääntyneen vapaa-ajan tarjoamista mahdollisuuksista toteuttaa itseäsi ja paranna hyvinvointiasi. Aseta sopivia haasteita asio-issa joiden tekemisestä nautit tympeää duuniasi enemmän…”

Työttömyys on lannistavaa ja sitä ei pelätä turhaan. Keskustelin kuitenkin vastikään henkilön kanssa, joka on yllättynyt siitä kuinka paljon kaikkea mukavaa on kesäisten potkujen jälkeen ehtinyt tehdä. Joskus, ellei jopa usein, tällainen intohimolla tehty mukava muodostuu vähitellen tulonlähteeksi.

Jokaisen täytyy itse tehdä päätös siitä haluaako käyttää suuren osan elämästään pelon vuoksi tympeässä duunissa vai haluaako tavoitella korkeampaa hyvinvointia muilla keinoilla.

Perustuloa tunnen sen verran, että suhtaudun siihen ajatuksena myönteisesti.

Kirjoituksesi sävy on kuitenkin minulle hiukan vieras. Esität käänteisen yrityskouluttajan varmuudella, vähän kuin ylhäältä kansalle, että oravanpyörästä hyppääminen olisi mahdollista meistä useammille ellei peräti ihan kaikille. Olen paljon epävarmempi.

Jaoin aiemmassa blogikirjoituksessani ( http://sisyfoskivi.blogspot.com/2009/11/elamanhallinnan-nelja-astetta.html ) ihmiset elämänhallinnan tason mukaan putoajiin, sinnittelijöihin, osaajiin ja pääomatuloilla eläjiin. Aito valinnan mahdollisuus on mielestäni oikeastaan vain pääomatuloilla eläjillä, ehkä myös osalle ylempää keskiluokkaa.

Muut pystyvät kovin rajallisesti tekemään elämäänsä koskevia päätöksiä. Putoajat, joista työmarkkinat eivät ole kiinnostuneita, nuukailevat ihan pakosta ja joutuvat viranomaisten nöyryyttävään läpivalaisuun rahaa kerjätessään. Sinnittelijät, joihin useimmat kuulumme, selviävät asuntolainoistaan, lastensa harrastuksista, sairausmenoistaan ja muista aika pakollisista eräpäivistään nippa nappa tekemällä kahta pienipalkkaista “paskatyötä” ja/tai pitkää päivää. Hän voi toki jättää perheen perustamatta ja tehdä teltasta talvenkestävän, mutten silti pidä niitä oikein inhimillisinä ja aitoina vaihtoehtoina. Työajan lyhentämisestäkään neuvottelu ei onnistu, sillä pomo voi aina palkata tilallesi nöyremmän. Huippuosaajilla olisi materiaaliset edellytykset tehdä valintoja, mutta hekin juoksevat vähintään uudelleenkouluttautumisen oravanpyörässä, sillä eilisen tiedoilla ja taidoilla he tipahtavat nopeasti sinnittelijäksi ja putoajaksikin. Kyse ei siis heidänkään osaltaan ole pelkästä vähempään tyytymisestä.

Näiden kaikkien ihmisten, enemmistön. korvissa kehotuksemme kyseenalaistaa kiireensä kaikunevat yhtä hurskaina kuin Marie Antoinetten väitetty “Miksette halua leivoksia?”-vastaus leipää huutaville kansanjoukoille. Uskon toki laillasi, ettei näin tarvitsisi olla. Arvojen tiedostamista ja sisäistä kasvua tarvitaan minunkin mielestäni, sillä ellemme kestä vapautta, meille ei ole siitä juuri iloakaan. Yleisemmän ratkaisun näkisin kuitenkin kaikille yhtäläisessä perustulossa, joka olisi riittävän suuri lopettamaan putoajien nöyryyttämisen ja sinnittelijöiden pahimmat pelot, mutta kuitenkin riittävän pieni, etteivät osaajat ihan kokonaan laiskistuisi.

Se, että näkee työnsä osana jotain suurempaa kokonaisuutta on omiaan lisäämään työn mielekkyyttä entisestään.

Kiitos palautteesta.

Hiukan korvaani särähti kun kirjoitit siivoojankin työn olevan tärkeää ja mielekästä, sillä ilman siivoojan työpanosta (sairaalassa) lääkäri ei voi tehdä omaa työtään. Tämä on tietysti totta, ja näin siivous nivoutuu suurempaan kokonaisuuteen. Koko totuus tämä ei ole, sillä suuri osa siivoustyön ja monen muun suorittavan työn mielekkyydessä piilee juuri siinä käsillä olevassa työssä itsessään. On sangen nautinnollista uppoutua käsillä tekemiseen ja nähdä välittömästi oman työn jälki.

Työn leppoistamisesta puheenollen olisi mielestäni hyvä kiinnittää huomiota myös siihen että monelle ihmiselle käytännön suorittava työ voi olla se mielekkäin vaihtoehto. Aikamme tuntuu arvostavan lähinnä toimistossa tapahtuvaa työtä (poislukien toimistosiivous) ja suorittava työ usein näyttäytyy lähinnä rangaistuksena laiskuudesta, kunnianhimon puutteesta ja opiskelemattomuudesta.