Tarvitaanko onnellisuuteen työtä?
Sampsa kirjoitti, 21/09/2009
Seuraa Twitterissä
Kuva cc subnet24
“Leikki on aina vapaaehtoista. Mikä voisi muuten olla leikkiä on työtä jos siihen pakotetaan.” – Bob Black
Suomessa työ nähdään päämääränä. Poliitikot tavoittelevat täystyöllisyyttä, ja me suomalaiset ponnistelemme koko elämämme jotta saisimme aina vain paremmin palkatun työpaikan. Yritän tässä postauksessa kiteyttää sen miksi työtä ei tulisi nähdä päämääränä vaan keinona. Keinona saavuttaa parempi hyvinvointi ja onnellisuus.
Tekeekö työ onnelliseksi?
Työn tärkein tehtävä on elannon ansaitseminen. Saamme palkalla tyydytettyä osan perustarpeistamme. Voimme maksaa vuokran tai yhtiövastikkeen, ostaa ruokaa ja maksaa sähkön. Silloin tällöin ostamme vaatteen tai pari. Perustarpeiden tyydyttäminen mahdollistaa hyvinvoinnin, ja hyvinvointi mahdollistaa onnellisuuden.
Työ voi mahdollistaa onnen myös tarjoamalla meille sopivia haasteita ja mahdollisuuksia toteuttaa henkilökohtaisia vahvuuksiamme. Vahvuuksien toteuttaminen antaa meille flow-kokemuksia ja suurta tyydytystä. Työ voi myös liittää meidät osaksi jotain meitä suurempaa kokonaisuutta. Elämämme saa uuden merkityksen jos tunnemme vaikuttavamme maailmaan.Työn tehtävä tyydytyksen ja merkityksen luojana on kuitenkin toissijaista verrattuna työn rooliin elannon ansaitsemisessa.
Mutta eikö elannon voi ansaita ilman työntekoakin?
Vaatiiko onnellisuus työtä?
Ei vaadi. Mikäli voit tyydyttää perustarpeesi, sinulla on haastavia tavoitteita ja flow-kokemuksia ilman työtä, et tarvitse työtä onnellisuuden saavuttamiseen.
Moni varmasti ihmettelee kuinka kukaan voi olla onnellinen jos rahat riittävät vain perustarpeisiin. Kulutustavaroiden ostamisen on todettu olevan huono keino parantaa elämänlaatua. Ostamisen ja uuden esineen tuoma mielihyvä haihtuu nopeasti. Jatkuva kulutustavaroiden päivitys johtaa kulutusoravanpyörään joka vähentää onnellisuutta. Jollain on aina sinua hienompi ja uudempi kännykkä.
Mielekäs, sinulle sopiva työ voi siis olla kätevä keino napata kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ansaita elanto ja luoda onnelle paremmat edellytykset. Työ ei kuitenkaan ole ainoa keino napata näitä kärpäsiä.
Minusta tuntuu, että (ansio)työtä toitotetaan henkilökohtaisena onnen edellytyksenä, koska pelätään toisenlaisten tulkintojen yhteiskunnnallisia seurauksia. Että ihmiset muka jäisivät massoina laiskottelemaan ja loisimaan hyvinvointiyhteiskunnan tukien varassa. Samasta syystä työttömyydestä syyllistetään, vaikka nkyinen järjestelmä rakenteellisesti edellyttää tiettyä työttömyyden (kasvavaa?) minimitasoa. Työttömyyden syrjäyttävä vaikutus johtuukin pitkälti sen synnyttämästä stigmasta.
Tosiasiassa avarampi ja sujaitsevampi näkemys työhön (jota konkreettisena poliittisena toimenpiteenä edustaisi esim. kansalaispalkka) hyödyttäisi koko yhteiskuntaa. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen ja yhteisöllinen eläin, joka itseään toteuttaessaan edistää lähimmäistensä ja yhteisön hyvinvointia enemmän kuin motivaatioltaan kuvitteellisten kilpailuviettien toteuttamiseen redusoitu homo economicus.
Minulla on samanlaiset vibat. Uskon, että mikäli poliitikot tavoittelevat hyvinvoinnin kasvua heidän tulisi pohtia työaikojen lyhentämistä yhtenä keinona saavuttaa täystyöllisyys työtä haluaville. Sopisikohan tuo kansalaispalkka korvaamaan vähentyneet työtulot? Tarvitsisiko pienentyneitä tuloja edes paikata?
Olen pohtinut tuota (ansio)työn käsitettä. Onko työ sitä josta saa palkkaa, vai sitä joka on ikävää ja josta saa siksi palkkaa?
Toinen mielenkiintoinen kysymys on erilaisten töiden yhteiskunnallinen arvostus. Miksi yhteiskunta arvostaa lasten viemistä vieraan hoitoon enemmän kuin, että äiti tai isä hoitaisi omat lapset? Ensimmäinen on ansiotyötä, toinen ei. Ensimmäinen kasvattaa taloutta, toinen ei. Mutta kumpi vaihtoehto parantaa hyvinvointia ja onnellisuutta?
Olen hahmotellut listan vinkkejä oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden parantamiseksi työn avulla. Vinkit vaativat vielä muutamia päiväunia ja kyljenkääntämisiä selkeytyäkseen. Joutilaisuus on tehokas tapa tehdä aivotyötä.