Olen sitä mieltä, että väite pitää paikkaansa. Näkemykseni mukaan onnettomuus tai onnen puute aiheutuu kun oma “sisäinen maailma” ei vastaa ulkoista, todellista maailmaa, tosiasioiden kieltäminen. Tällä tarkoitan sitä, että yksikään tapahtuma tai asia itsessään ei voi tehdä ketään onnettomaksi. Onnettomuuden tunteen aiheuttaa oman sisäisen maailmankuvan taistelu tätä tapahtumaa tai asiaa vastaan. Esimerkiksi hyvän työpaikan menetys on onnellisuuden kannalta negatiivinen asia ainoastaan koska ajattelet ettet halua menettää kyseistä työpaikkaa ja et jollain tasolla pysty hyväksymään asiaa niin kuin se on.

Jos pystyisi jatkuvasti elämään hyväksyen kaikki tosiasiat tosiasioina, niin kuin ne ovat, voisi elää jatkuvasti onnellisena. Tietysti tämä on mittava haaste, koska sisäinen maailmamme ei ole täysin avoin meidän tietoiselle mielellemme. Mutta uskon kuitenkin, että tässä voi jokainen kehittyä paljonkin.

Taidetaan kyllä tarkoittaa aika pitkälti samoja asioita, mutta tässä ainakin eri sanoin kerrottuna

—

“True freedom is living in a such a way as if you had completely chosen whatever you feel or experience at this moment.”
- Eckhart Tolle

Luin muksuna kirjan Lapin kullankaivajista ja sieltä on jäänyt mieleen tarina vanhasta ukosta joka huuhtoi useita vuosia yksin erämaassa kultaa löytämättä lähes mitään. Kun äijältä kysyttiin, että – no kaduttaako? Niin, ukko sanoi, että ei. Nyt hän tietää, että sieltä ei kannata enää etsiä

Tästä tuli mieleeni kolme pointtia:

Ensinnäkin tuosta vertailusta: määrän mittaaminen eli kvantitatiivisuus ei oikein voi koskaan tuottaa onnea – jossain on aina isompi kala. Laatuun keskittyminen sen sijaan edesauttaa onnellisuutta. Kun tekee asioita, jotka tuntuvat aidosti omalta ja hyvältä, edesauttaa omaa hyvinvointiaan.

Toiseksi, tuosta negative bias:sta. Käsittääkseni negatiivinen ajattelu vaatii huomattavan paljon vähemmän panostusta muutoksen synnyttämiseksi. Esimerkiksi huonosti käyttäytyvälle lapselle on paljon helpompi sanoa “ei”, kuin opastaa myönteisen toiminnan pariin. Jälkimmäinen edellyttää jonkinasteista innovaatiota, kun taas edelliseen riittää asiantilan toteaminen. Negatiivista ajattelua voi siis lähinnä puolustaa taloudellisista syistä – mutta jos ihminen on ikään kuin kroonisessa tulehdustilassa, voi olla, että positiiviseen ajatteluun ei vain riitä paukkuja. Mikähän tähän auttaisi?

Ja kolmanneksi, yksi viime aikojen suurimpia oivalluksia joihin olen törmännyt on se, ettei epäonnistumista ole itse asiassa lainkaan olemassa, jollei sitä halua. Kuten totesit, virheitä tekevät kaikki – mutta niiden murehtimisen sijaan voi olla hedelmällisempää suhtautua niihin oppimiskokemuksina. Tällöin elämä muuttuu sarjaksi onnistumisia ja oppitunteja, joka ei sinänsä ole hullumpaa elämää.

Kiitos vielä mielenkiintoisesta blogista, hienoja juttuja!